Äiti ohjeviidakossa

Vieraskynässä, Kaisa

Olipa kerran äiti, josta tuli äiti sillä samalla tavalla, kuin miljardeista ja miljardeista äideistä ennen häntä: sillä siunatulla hetkellä, kun pieni, sinertävä ja sittemmin punertava, pötkylä ponnisti hänen sisältään maailmaan. Siinä he tuijottivat hämmästyneinä toisiaan, vastaleivottu äiti ja yhtä tuore lapsi. Äiti ajatteli, että hän haluaa olla Täydellinen Äiti täydelliselle pienokaiselleen ja aloitti seikkailunsa ohjeviidakossa.

Sairaalassa Täydellinen Äiti juoksi hoitajan perässä kysymässä, onko vauvan kakka normaalia, kun vauva oli tehnyt vihertävänmustan lapsenpihkan ja sitten taas, kun kakka muuttui ruskeaksi maitokakaksi. Äiti piirsi muistivihkoon hyviä vauvan kantamisasentoja sairaalan ohjekirjasesta ja sääli lastaan, kun tämä joutui lähteä turvallisesta sairaalasta kotiin heidän, osaamattomien hoidettavaksi.

Kun Täydellisen Äidin ensimmäinen vauva syntyi, perhepeti oli ehdottomasti kielletty. Terveydenhoitaja kielsi äitiä: “Vauvaa ei sitten koskaan saa nukuttaa perhepedissä”, ja kertoi kauhutarinan juopuneiden vanhempien väliin tukehtuneesta vauvasta. Äiti tuli huonovointiseksi jo pelkästä ajatuksesta, eikä esikoista otettu vanhempien viereen, kuin yöimetyksille. Uninen äiti imetti, röyhtäytti, nosti vauvan omaan vuoteeseensa ja heräili öisiin painajaisiin, joissa lapsi (joka todellisuudessa nukkui siellä omassa vuoteessaan) jäi kylkeään kääntävän isän litistämäksi.

”Ei saa heti reagoida, jos lapsi itkee. Antaa vähän aikaa itkeä, niin ei totu siihen, että joka oikkuun heti reagoidaan.”

Täydellinen Äiti hoiti lastaan lapsentahtisesti ja syötti, kun tällä oli nälkä, otti syliin, kun lasta itketti ja vastasi lapsen tarpeisiin niin hyvin, kuin niitä ymmärsi. Erään kerran isoäiti näki, kun Äiti meni hakemaan lasta tämän herättyä uniltaan. “Ei, ei, ei”, torui isoäiti ja neuvoi Äitiä: “Ei saa heti reagoida, jos lapsi itkee. Antaa vähän aikaa itkeä, niin ei totu siihen, että joka oikkuun heti reagoidaan.” Täydellinen Äiti ajatteli mielessään, että vauva on kyllä kovin pieni vielä ja että pahalta tuntuu antaa pienen itkeä, eikä oikein tiennyt, kuuntelisiko isoäitiä vai epävarmaa itseään.

Täydellinen äiti luki ohjekirjoja ja vauvanhoito-oppaita, kuunteli neuvolantädin ohjeita ja mummojen ikiaikaisia viisauksia. Esikoisen aikaan ei sentään vielä ollut googlea, eikä someguruja, joilta äiti epäilemättä olisi myös etsinyt neuvoja “Kuinka Hoitaa Vauvaa Oikein”. Esikoinen kasvoi mainiosti (“onpas hän kyllä isokokoinen”) ja kehittyi hienosti ja Äiti pillahti itkuun, kun terveydenhoitaja kysyi neuvolassa, saiko Äiti kateutta osakseen, koska oli niin hyvä äiti.

Jossain vaiheessa kävi nimittäin niin, että Äidin pää meni täysin pyörryksiin, kun yritti kuunnella kaikkia neuvoja ja noudattaakin niitä vielä. Äiti eksyi ohjeviidakkoon ja neuvojen suohon ja huomasipa vielä, että kävi niin, että kun yhtä neuvojaa kumarsi, samalla toiselle pyllisti.

Silloin Äiti kuuli sisältään pienen äänen, joka kertoi, että hän itse, Äiti, on oman lapsensa paras asiantuntija. Äiti alkoi kuunnella itseään. Ja lastaan tietysti. Eikä hän enää ollut Täydellinen Äiti. Ihan hyvä äiti vain. Omalle lapselleen paras.

Kun äidistä tuli uudelleen äiti, ja kun vuodet vierivät ja aikakaudet, äiti huomasi, että ohjeet elivät samalla tavoin. Kun joskus perhepeti oli kielletty, myöhemmin se olikin suositus. Tai tutti, milloin ehdottoman pahasta, milloin lapselle hyväksi. Edelleenkin Äiti seuraa ohjeita ja suosituksia. Edelleen hän haluaa lapsilleen vain parasta. Mutta äiti on löytänyt kartan ohjeviidakkoon: sydämensä. Se kertoo, milloin mikäkin suunta on missäkin tilanteessa paras.